Tänä vuonna päädyttiin eräänlaiseen muisteluretkeen meidän ensimmäiseen vaelluskohteeseen.
Aikomus oli, että kuljemme kalottireittiä Haltille asti, ja paluu jostain Valtijoen ja poroharjujen kautta. Mutta miehen polvi ja keliolosuhteet muuttivat suunnitelmia. Palasimme samaista kalottireittiä myös takaisin.
Lauantaina 13.6. lastattiin auto yöjunaan kohti Kolaria. Aikomus oli, että ajamme suoraan Kilpisjärvelle ja heti maastoon. Mutta huonosti nukutun yön (kiitos hyttinaapurien ja olemattoman äänieristyksen) ja sateisen ilman takia päädyimme yhdeksi yöksi mökkiin. Koska luontotupakin oli vielä sunnuntain kiinni, oli hyvä päätös odotella seuraavaan päivään. Koko illan satoi myös reippaasti vettä. Meillähän ei ollut mikään kiire, kunhan ollaan loppukuusta Hietajärvellä.
Kun oltiin majoituttu, lähdettiin vielä kylille kauppaan ja katselemaan tuttuja paikkoja. Ei ne kyllä enää tutuilta näyttäneet, kylä on rakennettu täyteen mökkejä, kauppaa laajennettu ravintolalla jne.
Saanatunturi oli saanut päähänsä sumumyssyn.
Kylän läpi virtaava Cahkaljohka.
Maanantaiaamuna vielä viimeiset viilaukset rinkkojen sisältöön, lisää keksiä ja leipää. Kävimme luontotuvalla ilmoittamassa kulkusuunnitelmistamme, ja kysymässä keleistä ylempänä. No, siellä ei ollut mitään tietoa, koskapa olivat olleet kiinni monta viikkoa. Onneksi paikalle tuli mies joka oli juuri palannut Haltilta. Saimme ensikädentietoa jokien vesistä ja lumista. Luvassa oli siis kahlaamista lumessa ja kylmissä vesissä. Mutta, ei siinä mitään, itse olimme ajankohdan valinneet jottei olisi muita kulkijoita, eikä itikoita. Ilmoja vastaan on tietenkin sään mukainen vaatetus.
Rinkat selkään ja menoksi. Vettä tihutti hiljalleen, ei pidetty kiirettä vaan annettiin kropan tottua hiljalleen maastoon ja rinkan painoon. Vastaan tuli kaksi lasta reppuineen, juoksivat kuin kauriit pitkin kiviä. Hetken päästä tavattiin myös aikuiset, kyselivät josko oltaisiin nähty lapsia...olivat olleet kalaonneaan testaamassa. Ei saalista kuulemma. Ei jääty haastamaan, haluttiin vaan pois ihmistenilmoilta. Välillä sade taukosi, istahdettiin kivelle huilaamaan ja katselemaan sumuista maisemaa. Cahkaljavri oli vielä osin jäässä, lunta oli siellä täällä.
Päivän aikana kuvatut kuvat olivat kehnoja, sumuinen ilma, vesitippoja linssissä, ja isoarvot tapissa.
Oltiin selvitty joen vastarannalle uppoamatta lumilohkareitten väliin. Uomassa oli sopivasti tuulensuoja ja aurinkokin pilkisteli pilvien raosta, joten keittelimme sopat ja kahvit. Rantatöyräällä oli nokian vanhat paikatut kummisaappaat, oliko pudonnut tai jäänyt joltain, vai oliko kevennetty taakkaa.
Illansuussa olimme vihdoin Saarijärven kämpällä. Näytti hiljaiselta, taidetaan jäädä tähän yöksi. Mutta kämpän ovella olikin vanhempi mies vastassa, toivotteli matkalaiset tervetulleeksi. Ilta kuluikin mukavasti kun syötiin ensin iso kattilallinen ruokaa ja samalla kuunneltiin miehen tarinoita yliperältä ja muualtakin. Ihan kuin hän olisi kuulunut sinne, erämaahan, hänen takapihallaan kuljettiin. Hänellä oli iso rinkka eteisessä, mutta vain tarpeelliset tavarat siististi kämpän lavitsalla. Toisin kuin eräillä tuppaa olemaan. Hänen tarinoitaan olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään, mutta nukuttavakin oli. Hän kysyi kohteliaasti, että mihin aikaan sopii herätä. Seitsemän tuntui meistä ihan hyvältä. Aamulla hän teki askareensa järjestelmällisesti ja hiljaa. Päivän eväät hän teki valmiiksi termareihin jotka laittoi etureppuun. Hän oli jo palaamassa kylille, oli kääntynyt takaisin Guonjarjohkan laaksosta, oli kuulemma niin paljon lunta joka upotti, eikä joen ylikään näyttänyt pääsevän. Joku muukin oli kuulemma palannut takaisin. Hmm....noo, kyllä me jatketaan eteenpäin ja katsotaan mitä eteen tulee.
Rinkka tuntui raskaalta, edessä olevakin hiukan mietitytti. Hiljakseen kuitenkin lähdettiin ylittämään ensin märkä laaja kivirakka, ja sen jälkeen pitkä nousu Duollehuhputin ja Guonjarvärrin satulaan. Lunta oli laajahkoina laikkuina, Duolljehuhputjohka oli vasta vapautumassa jäistään. Kun oli ylitetty satula, tuli jokilaakso näkyviin. Joo, olihan sitä lunta aika paljon. Yritettiin pysyä tolppareitillä, mutta ne katosivat useimmiten lumen alle. Reitti toki oli selkeä alas kohti jokea. Onneksi lumi ei pahasti upottanut, ja olihan meillä sadelahkeet ja pitävät kengät. Alhaalla hetki katseltiin ylityspaikkoja, eihän se vesi nyt niin korkeella ollut, osittain päästiin kiviltä kiville, ja muutamassa kohtaa vaan käveltiin suoraan pohjaa pitkin. Kengät eivät ehtineet hörpätä yhtään vettä, ja niin olimme vastarannalla, jee. Käsittämätöntä, että jotkut olivat kääntyneet takaisin tuosta. Aikaahan siinä tuhraantui, mutta mitä sitten? Tästä eteenpäin oli hyvä kuiva polku Guonjarjohkan kämpälle.
Kämppä oli tyhjä, joten jäimme siihen.. Vanha kämppä oli purettu polttopuiksi, ei kuulemma ollut enää siirrettävässä kunnossa. Harmi, siinä olisi ollut mukava viettää yö, kukaan ei olisi sinne tunkenut illalla. No, ei tullut uuteenkaan tupaan ketään. Kämppä on uusi ja iso, että mille lavitsalle sitä nyt sitten asettuisi, mistä paistaa aurinko aamulla, hmm...Syötiin, kahviteltiin ja pelattiin korttia, ilma tuntui ulkona raikkaalta, oli nollassa. Tuuli teki ilmasta vielä napakamman, eli vessareissullekin piti pukea kunnolla.
Guonjarjohka, jäät lohkesivat talon kokoisina lohkareina.
Kämppä on ainakin rakennettu tarpeeksi korkealle ettei tulva ylety rappusille. Liekö tuo taustalla oleva jo Kahlperusvaaroja, kartassa ei mainita tuolle mäelle erikseen nimeä. Yli tonninen se kuitenkin on. Kun viitsisi nousta ensimmäiselle huipulle, kuuluisi puhelin.
On tiistai-ilta, aurinko ei laske, on vaan yritettävä saada nukuttua valoisassa. Mies ei lämpene mun verhovirityksiin, olkoon....jospa pipa silmillä auttaa.