Hiukan ennen Utsjoen Mantojärveä tunnistan tutun paikan. Ei ole täyttä kahta kuukautta kun tuosta lähdin nousemaan ahkion kanssa tunturiin. Laajalla jänkällä hiihtäessäni Marian kanssa näin kaukaisen suuren tunturin, Gaimmoaivin. Se hohti valkoisena harmaassa maisemassa. Päätin, että kesällä nousen tuon tunturin laelle.
Auto jätettiin Utsjoen luototuvan viereen parkkipaikalle. Vieressä oli pari autoa, olisikohan retkisisko Minnan porukan? Ranta-Marin pitsa vatsassa lähdimme nousemaan jyrkkää polkua ylös tunturiin. Ylhäällä polun varressa on tulipaikka, siihen jäädään yöksi, nousu tunturiin on riittävä ponnistus tälle päivälle. Muutama kuollut sopuli virui polulla, varmaan hukkuneet sulamisvesiin tms.
Tenojoki hallitsee Utsjoen maisemaa
Tulipaikka ei ollut järin kaunis paikka, mutta löytyi sentään teltalle paikka. Hatarassa vajassa oli märkiä puita ja kehno kirves.
Pienen väsäämisen jälkeen sain märät puut syttymään ja voitiin paistaa kalkkunamakkarat iltapalaksi. Lämpömittaria ei ollut, mutta ilta viileni aika nopeasti, joten makuupussin lämpö houkutti aika pian.
Päivän sanaksi muodostui up. Up to Utsjoki, up to tunturi, ja kaiken kruunasi outo näky polun varrella, stay up-sukat puussa ????
Seuraavan päivän suunta on kohti Kuoppilasjärven autiotupaa. Matkalla joudumme pariin kertaan kihujen hyökkäyksen kohteeksi. Harmittaa kun joutuvat panikoimaan aivan turhaan, eihän me olla uhka heidän poikasilleen. Näemme myös suokukkopariskunnan, ovat ovelia, en saa kuvaa. Hienoa oli kuitenkin katsella harvinaisia lintuja. Lintuja on paljon, harmi ettei niitä juurikaan tunnista. Yksi on hiukan punertavan ruskea, pitää kummallista ääntä, ja ensimmäiseksi nousee mieleen punakuiri.
Tunturikihuja oli runsaasti
Kuoppilasjärvi on pitkä kapea rotkojärvi jonka kalliomuodoissa tuuli soittelee sinfoniaansa harvoille kulkijoille.
Halusin kämpälle katsomaan miltä se näyttää kesällä. Talvella Marian kanssa saatiin hetki jumpata ahkioiden kanssa kun laskeuduttiin mäkeä alas kämpälle. Jyrkkä oli lasku nytkin, painavan rinkan kanssa piti olla tarkkana.
Toinen hyvä syy oli lättykestit. Kämpällä on helppo paistella lettuja kunnon kaasulevyllä. Kämpän lavitsalla on myös hyvä järjestellä rinkan sisältö paremmin.
Kaminaan laitettiin tulet, näytti tulevan taas kylmä yö. Mukava oli siinä kämpän ikkunan äärellä istua ja katsella kun Lapintiira esittteli kalastustaitojaan.
Tänään jää taakse polut ja kämppä, seuraava kohde jonka haluan tällä reissulla nähdä ja kokea on Erttetvärin vanhat kiviset poroaidat.
Odotin jo kovasti vanhoja ystäviä horisonttiin, ja siellähän ne ovat paikallaan, tervehdys teille Gaissat !
Erttetvärrille kiivetessä kiiruna lähtee kipittämään aivan meidän jaloista, terve vaan sinullekin. Koska maasto on hiukan kivikkoista, pitää katsella jalkoihinsa, mikä oli hyvä asia. Huomaan nimittäin pienen sitkeän pajun. Onko tuo nyt se vaivaispaju vai verkkolehtipaju, hmmm
Oletan näkeväni kiviaitauksen tunturin päältä helposti, vaan eipä näkynyt. Olen jo hiukan turhautunut kun edessä on vain normaalia rakkaa. Vielä yksi tasanne ja siellä sen on pakko jo olla. Ja siellähän se jo näkyykin..
Paikka henkii vahvasti menneitä aikoja kun ihminen on täällä taistellut luonnonoloja vastaan ja hoitanut poroeloaan. Nyt siellä asustaa vain sopuli ja joku pieni lintunen.
Istutaan pitkä tovi aitauksessa ilta-auringosta nauttien ja ihmetellään tätä pyhää paikkaa. Kun suljen silmäni, voin melkein kuulla koparain nakseen ja vasan rokuamisen emänsä perään.
Pitkään ovat rakennelmat kestäneet tuulia ja sateita.
Teltalle olisi hyvä paikka aitauksen vieressä, mutta vettä ei ole lähistöllä, harmi. Kartalta löydän pienen lammen jonne suunnistetaan leiriin. Mies haaveilee jo pääsevänsä kunnolla pesulle. Lampi löytyy, mutta se on jäässä ! Onneksi ei kuitenkaan kokonaan, joten vettä saadaan kyllä, mutta peseytyminen jäiden seassa ei houkuta.
Paikka on todella nätti, lammesta lähtee puro, katajapuskia siellä täällä, pari koivua. Yhdestä puskasta lähtee lentoon pelästyneenä jokin kanalintu. Pesää ei katajapuskasta löydy, joten mitään vahinkoa ei meidän leiriytyminen sille aiheuta.
Mutta voi itku, mikä meitä ihmisiä vaivaa, rannalla oli rikottuja viinipulloja! Jos jättää pullot tunturiin, niin pakkoko ne on rikkoa! Kääntelin pullonpalaset niin, ettei eläimet riko niihin jalkojaan.
Yöksi puin villakerraston päälleni, miestä se hiukan huvitti. Aamun huuruinen henkäys kertoi aamuyön pakkasesta, ei ollut villahousut liikaa.
Aamulla oli pienen joen ylitys, siitä päästiin helposti yli loikkaamalla. Rantapenkassa oli soma linnunpesä jossa kuusi vihertävää munaa. Häivyimme vähin äänin jotta emo uskaltaa palata pesälle mahdollisimman pian.
Näihin ei koskaan kyllästy
Seuraavana olikin sitten jo isompi joki, Linkinjohka. Laiskuuttamme etsimme ylityspaikkaa josta pääsisi kengillä yli, mutta kun sitä ei löytynyt, niin eikun kengät pois ja kahlaamaan.
Samantien olikin hyvä pitää näkkäritauko ja nauttia jokirannan aurinkoisesta rauhasta. Hiukan ylempänä kulkiessa näkyi laaja Linkinjänkä ja Linkinjohkan kammi.
Taivaalle alkoi nousta tummia pilviä, lounaspaikaksi katsomani lampi oltiin ohitettu huomaamattamme . Maisema ei ollut enää kaunis, eli verensokerit olivat tipahtaneet alas. Katseltiin aikamme pienessä koivikossa tuulensuojaista lounaspaikkaa. Nälkä oli tuonut tullessaan myös väsymyksen, joten lounaspaikka muuttui yöpaikaksi.
Hyvä päätös, nimittäin vettäkin alkoi tihuttaa pikkuhiljaa. Tunturikoti saatiin pystyy ja ruoka muhimaan, kyllä se tästä. Hiljainen sade ropisi teltan kattoon ja kulkijat nukahtivat kylläisinä.
Aamu oli sumuisen harmaa, käännettiin kylkeä, josko se siitä aurinkokin kohta kuivaisi usvan. Tänään vihdoin Gaimmoaiville joka näkyy jo edessämme valtavana.
Matkalla joudumme kulkemaan pienen punaisen kämpän ohi, ei ketään kotona. Kun nousemme hiukan ylemmäs, näkyy jo muitakin kämppiä. Kuljetaan hetki uraa pitkin jotta päästään kiertämään suo. Ja kas, aurinkokin paistaa taas. Sopuli kipittää uraa pitkin, eka elävä joka nähtiin. Jätämme uran, ja pidämme pitkän ihanan lounastauon koivikossa.
Tupa keskellä erämaata
Edessä oli Nilijohkan ylitys. Kartan mukaan joki on leveä, kuinkahan korkealla mahtaa olla vedet, varsinkin kun yöllä on satanut. Pienen jännityksen saattelemana laskeuduttiin koivikon läpi jokea kohti. Rannassa nauran hiljaa itsekseni, leveähän se on, mutta vettä hädin tuskin nilkkoihin asti syvimmillään. Rannassa olisi täydellisiä telttapaikkoja, mutta mies ei lämpene leiriytymään heti lounaan jälkeen, höh !
Nilijohkan laaja uoma.
Etsitään Gaimmoaivin rinteeltä sopivaa telttapaikkaa, vaan vettä ei taaskaan löydy. Ollaan noustu jo 400metriin kun seisahdutaan hetkeksi tuumimaan. Ja niinhän se on, että silmät eivät ole aina parhaat aistimet vaan korvat ! Hento puron solina kuuluu läheisien kivenlohkareiden lomasta. Tuuli on navakkaa, mutta teltta saadaan pystyyn pienen nyppylän suojaan. Kunhan ollaan syöty, niin lähdetään nousemaan ylös huipulle. Toivottavasti pilvet eivät peitä näkymiä. Merkkaan varmuudeksi leirin gepsiin jonka sujautan karttapussiin. Puita tms. ei täällä ole piilottamassa telttaa, mutta äkillinen sankka sumu voi tehdä tepposensa.
Liki tunti meni kivutessa kivistä rinnettä ylös. Eipä pettänyt näkymät odotuksia ! Tuntureita silmänkantamattomiin, kaukaiset mystiset Rasti Gaissat lumisine rinteineen, keskiyönauringossa kimaltelevat jokiuomat. Huikea tunne kun muistelee hetkeä jolloin olin nähnyt vain kutsuvan valkoisen silhuetin Gaimmoaivista. Nyt olen täällä.
Jyhkeä seita vartioi maitaan.
Hassut hemmot palvovat isoleukaista seitaa.
Palaamme leiriin loivempaa rinnettä.. Ei tullut sumua eikä murkua, teltta näkyi koko ajan pienenä vihreänä pisteenä tunturin rinteellä. Valitettavasti näkyi myös ne muutamat kämpät alhaalla jänkien laidoilla. Yritän välttää katsomasta niitä, ikään kuin eivät olisikaan olemassa. "Mun erämaa" ;)
Tuolta jostain lähdettiin aamulla.
Koko yön punaruskea lintu lauloi kilpaa tuulessa lepattavan telttakankaan kanssa, lääkötilääkötilääköti. Mistäköhän olen saanut päähäni, että tunturissa on rauhallista ja hiljaista, ei todellakaan.
Karujen ylänköjen kaunotar Uuvana.
Somat Sielikot
Aamulla laskeudumme taas Nilijohkan varteen Gaimmoaivin ja Guovdoaivin väliin. Joki on täällä yhtä vuolas, hyvä kun saamme pullot täyteen vettä. Nyt piti päättää kumpaa puolta Guovdoaivia noustaan kohti Guivia. Valitsen Garsejohkan puoleisen rinteen. Jälleen kerran se haastavampi reitti luullakseni. Jyrkkää rinnettä noustiin pikkuhiljaa ylöspäin ja kohti satulaa josta noustaan Guiville "takakautta". Jos olisin valinnut toisin, ei oltaisi nähty alas jyrkkää rinnettä juoksevaa tunturipuroa, kävelty lumihankea pitkin ja nähty luonnonpuiston rajatolppia.
Lumet sulivat ja virtasivat Garsejohkaan
Onneksi Riekkomamma lähti äänekkäästi pesältään, muuten olisi astuttu päälle !
Poron taival päättynyt.
Satulaan päästyämme eteemme avautuu upea nummilaakso, tuollaista kun saisi tallustaa koko reissun ! Mieli teki jäädä makoilemaan mättäälle aurinkoon, mutta kun on vielä rankka nousu Guiville. Kartan mukaan pitäisi olla joku polkukin, mutta ei lähdetä sitä etsimään, vaan noustaan suoraan ylös. Tai siis siksakkia, sen verran jyrkkää on.
Guivi itsessään on kivikasa kuten useimmat tunturihuiput, mutta näkymät ovat komeat. Huipulla tuulee ja kameran kortti tulee täyteen, dääm. Ei auta muu kuin poistaa raakakuvia ja jättää vain jpeg-versiot. Tilaa tuleekin reippaasti, ja loppureissun kuvaan vain jpeginä.
Huipulta laskeudutaan 4km polkua pitkin autiotuvalle. Guivin kämppä on tuttu talvireissuilta, viimeksi pari kuukautta sitten Marian kanssa lapioimme siellä huussia lumen alta. Polulla tulee vastaan nainen, tervehditään ja jatketaan matkaa. Hän näytti meistä todella freesiltä ja siistiltä, ihan kuin olisi kaupunkikävelyllä. Hän oli ensimmäinen ihminen joka nähtiin tällä reissulla. Kävi jo mielessä, että palataanko takaisin erämaan puolelle. Jatkettiin kuitenkin rohkeasti kämpälle asti. Pihamaalla oli tämän kyseisen naisen teltta, ja kämpässä oli kaksi ranskalaista nuorta naista. Muutama sana vaihdettiin kun keittelin meille iltaruokia valtion kaasuilla. Painuimme telttaan kämpän taakse.
Ilta Guivilla teltan luukusta kuvattuna.
Kämpän alla asusti toinen näkemämme (elävä) sopuli, aika pulskassa kunnossa. Aamulla tytöt lähtivät käymään huipulla, ja minä pääsin tyhjään kämppään kokkailemaan aamiaista.
Tytöt palasivat retkeltään ja lähtivät jatkamaan matkaa, samoin lahtelaisrouva. Käytin vielä valtion kaasua lounaan valmistukseen, ja ruokakupitkin oli hyvä välillä tiskata kuumalla vedellä.
Aamulla reippaasti matkaan. Sukatkin ovat kuivuneet kätevissä katajatelineissä.
Heti kämpän edustalla on Gamajohka ylitettävänä, eli kenkiä ei kannata laittaa jalkaan vielä.
Nyt kun oltiin luonnonpuiston puolella, niin oli kuljettava polkua pitkin Akukammille asti. Pitkoksien alta vilahtaa jo kolmas sopuli, hienoa. Muutaman km:n jälkeen polun varrella näkyy jotain sinne kuulumatonta. Öljytynnyri keskellä jokiuomaa luonnonpuistossa !!! On aika vaikea perustella roskatonta retkeilyä jos kelkoilla kulkevat jättää jälkeensä öljytynnyreitä ja viinapulloja :(
Helppoa kulkumaastoa.
Akukammit on mukava levähdyspaikka
Polku kulkee tasaista hyvää maastoa pitkin, ja olemme Akukammilla jo alkuillasta. Täällä ei ole onneksi ketään. Syödään rauhassa vatsamme täyteen ja jatkamme matkaa. Ollaan taas puiston ulkopuolella, joten saadaan leiriytyä mihin haluamme. Kammilta reilu km luoteeseen löytyy hyvä telttapaikka. Tunturikoti pystytetään kauniin koivun viereen puron penkalle. Täällä ilmaantuvat lämpenevän ilman myötä hyttyset. Eivät ole kuitenkaan kovin agressiivisia.
Tunturipuron kimallus keskiyön auringossa
Aamulla vähän jänkhän tarpomista ja olemme hikisinä Akujoen rannassa. Kengät pois ja kahlaamaan. Vastarannalla mies saa idean, nyt kylpemään. Ja toden totta, aurinko lämmitti mukavasti ja joessa hyvä peseytyä. Ilkosen alastomina pulikoimme joessa ja rannalla pestiin hiukset. Voi miten on ihanaa saada puhtaat tuoksuvat hiukset viikon hikoilun jälkeen.
Joelta noustiin Eartavärreille. Helppokulkuista kaunista paljakkaa ja harvaa koivikkoa. Hiihtoreissuilla olen ihmetellyt harjuja jotka muistuttavat Luomusharjuja, ovat jopa erehdyttäneet luulemaan Aitechokkaa Navgoaiviksi. Hämmentävää, tuossa ne harjut nyt ovat.
Eartavärreiltä pitäisi laskeutua uudestaan Akujoelle. Tällä kohtaa joki ui syvällä jyrkän rinteen juurella. Joudutaan kulkemaan harjua pitkälle itään jotta päästään alas joelle.
Täällä Akujoen ylitys aiheuttaakin pähkäilyä ja turvallisen paikan etsimistä. Joki ryöppyää ahtaassa kanjonissa voimalla, mutta ylävirtaan löytyy kohtuullinen paikka. Virta pistää kunnolla hanttiin, sauvat tärisee, mutta yli päästään kunnialla. Vastaranta on melkoista rääseikköä, tulvavesi tai lumikuorma on repinyt koivikon rumaksi ja hankalaksi kulkea. Hirven papanoita on runsaasti. Nyt kun vielä osuisimme vasan kanssa lepäilevään hirveen. Mutta hirviä ei runsaista jäljistä huolimatta nähdä tai edes kuulla.
Akujoki virtaa kuohuvana tuolla kivikon ja jyrkän rinteen välissä.
Nousu tiheän koivikon ja soiden läpi on raskasta, mutta paljakkaan asti pitää nousta jotta löydetään oikea suunta Stuorra Piesvärrille. Välissä on vielä kapea mutta syvä ja vuolas Siedgajohkan haara. Käveltiin jokivartta ylös hetken matkaa jotta löytyisi ylityspaikka. Valtava kivi seisoi joen keskellä, vesi on kaivanut reitin kiven alta, tästä pääsi hienosti yli.
Piesvärriltä oli taas komeat maisemat ja raikas tunturituuli virkisti rämpimisen jälkeen. Tarkoitus oli päästä Piesjohkan varteen leiriin, mutta nälkä ja väsymys rankan päivän jälkeen alkoi jo puuduttaa. Lisäksi minun vanha akillesjännevamma alkoi ilmoitella itsestään. Pienessä koivikossa oli kylmä tunturipuro, mutta mies ei halua jäädä siihen, joten jatketaan vielä matkaa. Tuuli on taas navakkaa, joten piti löytää suojaisa notkelma telttaa varten. Harjupoimusta löytyy hyvä paikka, mutta vettä täällä ei ole, paitsi se mitä on juuri alkanut ripsottaa taivaalta. Pullot onneksi tankattiin edellisellä purolla, joten hyvin pärjätään.
Koko yön sataa hiljakseen, aamulla ei millään viitsisi nousta makuupussista, lojutaan ja venytään pitkään. Mutta jossain vaiheessa kahvihammasta alkaa kolottaa, ja vatsa huutaa puuroa.
Piesjohka on helppo kahlata yli, vettä hiukan polven yläpuolelle. Mutta rannat tiheää pusikkoa.
Isompi haaste on nousta jyrkkää koivikkoa ylös Ailegasroaville. Vettäkin ripottelee edelleen, mutta meillä on päällä hyvät sadevarusteet. Kengät saattavat kyllä nyt kastua läpi, rasvat ovat jo kuluneet pois, ja mun kengästä on kivisuoja irronnut. Ylhäällä tunturin päällä pitäisi päättää mitä kautta mennään Karigasniemelle. Tuuli alkaa olla jo myrskyisää, ja soiden sokkeloissa suunnistaminen ei mene aivan putkeen. Bazasvärri on siirtynyt väärälle puolelle suota, käsittämätöntä. Kompassikin näyttää aivan kummallista suuntaa. Nyt on pakko ottaa gepsi esille ja tarkistaa suunta. Kompassi on aivan oikeassa, olemme kaartaneet soita kiertäessämme liikaa luoteeseen, ja nyt piti vain korjata suunta takaisin oikeaan. Onneksi tunnistin Bazaksen rakkaisen rinteen, ja osasin epäillä suuntaamme. Bazaksen päällä haimme hetken suojaa kivilohkareiden välistä. Tarkoitus oli kulkea kylälle asti, mutta tässä kelissä ja maastossa suunnistaminen ei enää houkuttanut. Järkevintä on nyt hakeutua Ailigaksen rinteelle mastotielle. Tuuli on yltynyt aivan järkyttäväksi
Tuuli riepottaa meitä kuin litran mittaa, miehen rinkasta irtoaa sadesuoja, onneksi olen aivan hänen kannoillaan ja saan sen ilmasta kiinni. Vesi lentää vaakana kohti Tenoa ja Norjan tuntureita. Muutama km Ailigaksen rinteellä tuntuu ikuisuudelta, askel askeleelta kuitenkin päästään tunturin toiselle puolen ja alas puurajaan. Mikä helpotus, tuuli ei täällä riehu, sadekin helpottaa pieneksi tihkuksi loppuen kokonaan.
Tallustetaan mastotietä hiljakseen kohti maantietä. Mies innostuu luontopolun infotaulusta, eiköhän tehdä kierros, joo ei. Meidän siinä pulistessa ilmestyy puskasta nuorimies jutulle. Hänellä on teltta koivikossa, on maastopyörällä menossa Norjan rannikolle. Kemijärvelle oli tullut junalla ja poikennut jo Kuusamossakin. Aikamoinen pyöräreissu, toivotellaan turvallista hyvää matkaa.
Tilaan taksin tienvarteen, Karigasniemelle on tästä kuitenkin 6km matkaa, eikä asfaltilla kävely houkuta. Juuri kun päästään tienvarteen, sujahtaa Eskelinen ohi, voihan nenä, olispa oltu varauduttu bussin tuloon ! Guttormin taksi tulee hetken päästä ja niin päästään kylälle. Varmistan että saadaan mökki yöksi, käydään kaupassa ja ajetaan kylän ulkopuolelle Napakettuun. Tässä vaiheessa tuntuu hyvältä päästä saunaan ja kuivaan mökkiin, mutta jo lauteilla hiipii haikeus takaisin tuntureille.
Kirjosiepon poikanen odotteli emolta aamiaista.
Onneksi kotimatka ei vielä ala, vaan aamulla meidät heitetään ystävällisesti Eskeliseen jolla Kaamasen kautta postiautolla Utsjoelle.
Olemme postiauton ainoat matkustajat ja matka sujuu mukavasti kuskin kanssa jutellessa. Päivästä tuli ennusteen vastaisesti melko kaunis, olisi siis sittenkin kannattanut jäädä Piesjohkalle odottamaan myrskyn laantumista. Mutta mistäpä tuo olisi arvannut.
Auto on odottanut kiltisti parkkipaikalla. Poiketaan luontotuvalle kertomaan havainnoistamme ja samalla varmistamme, että lääkötilääköti on punakuiri. Sopulihavainnoista ilmoitetaan sitten kotona nettilomakkeella. Katsellaan valokuvaesitys ja jutellaan työntekijöiden kanssa tunturin kuulumisia muutenkin. Tunturikihujen runsaasta esiintymisestä oltiin täällä myös innostuneita. Näytämme öljytynnyrin sijainnin, josko se sieltä kelkkakeleillä saataisiin pois.
Päätetään ajella vielä kierros Norjan puolelle ja jäämeren rannalle, iski kivienkantovietti päälle :D
Sabahuset
Tyypiillistä Norjalaista tiemaisemaa.
Monta nättiä kiveä lähti täältä mukaan. Pieniä vain...
Näätämöjoki isona ja äreänä
Kiveen isketty merkki, Norjan maantieteellisen kartoituksen painovoima-asema.
Märkä kettuparka kyyhötti tienpenkalla.
Jääjärven vanha asuinkenttä.
Suo yöauringon väreissä.
Muutama päivä kuluu vielä Saariselälläkin, vettä sataa, mutta ulkoillaan kuitenkin ja seurataan kullanhuuhdonnan juhannuskisoja Panimon edustalla.
Päällimmäisenä muistoissa ovat aurinkoiset päivät tunturipaljakassa, viileät tunturipurot ja joet, kauniit valkoiset koivikot, kukat ja linnut joita nähtiin runsaasti.
Yökönlehti
Tähtitalvikki Männyn kukinto Ruohokanukka
Kultaisia päiviä, kultaisia puroja, ihana reissu !