Pääsiäisen myöhäisen ajankohdan vuoksi kelit aiheuttavat hiukan päänvaivaa. Aluksi suunnittelimme tapaavamme lähellä Saariselkää, sinne pääsisin suoraan Korsisaaren bussilla. Maria odottaisi jossain Tolosjoen varressa. Mutta pääsiäisen lähestyessä käy yhä selvemmäksi, että on pysyttävä pohjoisempana. Marialta tulee viestiä tunturista, lumet sulaa uhkaavasti, jokia auki, hanki ei kanna puustoisella alueella. Ilmatieteenlaitoksen sivut ovat nyt koko ajan seurannassa. Päätös on tehtävä ajoissa, jotta Maria tietää mihin hiihtää.

Paistunturit alkavat näyttää parhaalta vaihtoehdolta. Siispä sinne,  ihkua! Viime vuonna näin jo eteläisen osan tätä hienoa seutua. Kohtaamispaikaksi sovitaan Nammajärven tulipaikka.

Bussi ajaa yön aikana etelästä Saariselälle. Rankka matka, mutta kun sen tietää, niin sujuuhan se. Mukavaa matkaseuraakin on bussissa, Tampereen Kolbmalaisia ahkioitten kera.

Maria on vastassa tienvarressa, joten ei tarvitse etsiä jokiuomaa sen kummemmin. On taas niin ihanaa tavata! Rojukasani puretaan autosta tienvarteen ja hetken rupattelun jälkeen Timo lähtee kohti Sulaojaa.

Edessä on kohtuullinen nousu tunturiin, joten laitan sukset suosiolla ahkioon ja vedän kummisaappailla. Kelkkaura helpottaa nousua, eikä saapas vajoa kuin pari kertaa.

Matkalla satoi vettä, mutta täällä pilkottaa jo sininen taivas. Tästä on hyvä lähteä.

Ylhäällä Nammajoki mutkittelee avoimena, aurinko paistaa, täydellistä.

Nammajärven tulipaikalla on hieno kota, Maria oli vetänyt ahkion sinne aiemmin päivällä Goahppelasjärveltä. On taas huikean hienoa olla perillä. Illan aikana nautiskelemme perinteisiä retkiherkkuja, juustoja, viinirypäleitä, suklaata ja pienet yömyssyt. Kuulumisia höpötellään kunnes uni voittaa.

Aamun pakkaushässäkkää, Marian ahkio on hm, aika tukeva.

Toisen päivän matka on lyhyt, lähdemme kohti Goahppelasjärven autiotupaa. Matkaa on vain viitisen kilometriä. Sopiva päivämatka kropan totutella ahkion vetoon ja hiihtämiseen. Pakkasta olisi saanut olla enempi yöllä, mutta hanki kantaa silti ihan mukavasti. Suksi ei oikein pidä ylämäissä, mutta en anna sen häiritä (vielä).

Kämpälle laskeudutaan hiukan hankalassa maastossa, mutta selvitään kompuroimatta. Kämppä on tyhjä, mutta vain hetken. Laveri on hetkessä täynnä kamppeita. Pari retkeilijää poikkeaa tauolle, hyviä tyyppejä joiden kanssa oli mukava turista hetki. Luultiin jo, että saadaan olla kahdestaan loppuilta ja yö, mutta kolmen hengen porukka tuli vielä illansuussa. Ei viitsitty enää lähteä ulkomajoitteeseen, joten tiivistettiin rojukasamme, ja saimme isoista kasseista oivan "väliseinän" meille.

Koahpilasjärven autiotupa

Kolmas päivä tuli olemaan jo kunnon tunturipäivä. Kämpältä suunnattiin kohti lounasta, Ertterjuovvaa ja Linkinjohkaa. Tarkoitus oli mennä Alfreetin kammille, mutta oli pieni epäillys, onko se enää avoin. Alfreeti oli kuulemma nukkunut pois, ja omaiset luultavasti sulkeneet kammin. Joten oli tehtävä päätös suunnan vaihdosta kohti Madjokea.

Keli on hieno, tunturissa pääsemme hurjaan vauhtiin, suorastaan liidämme. Välillä jopa hirvittää kun navakka takatuuli liidättää meitä. Välttelemme korkeaa jokitörmää jonka reunoilla on hurjat lumilipat. Ylämäissä kyllä vauhti hyytyy, pitoa kun ei ole vaikka kuinka hinkkaan pikapitoa ja rodea.

Madjoen kämpälle johtaa jokiuoma, ollaan tarkkana kartan kanssa ettei mennä ohi. Kohtaamme jäljet joita hiukan ihmettelemme, miksiköhän joku on tuosta mennyt, mahtaako olla edes kämpälle menossa. Jossain vaiheessa huomaamme takana hiihtäjiä, jotka pysähtyvät meidän jälkien kohdalle, pähkäilevät varmaan, että kumpia jälkiä seurata.

Lähtivät niitä toisia jälkiä.

Hiihdetään ja nautitaan erämaan hiljaisuudesta kunnes tajutaan, että ollaan edetty hiukan liian pitkälle. Tällasta voi sattua kun ollaan niin fiiliksissä ja toisella sukset pitää, jopa niin, että vetää välillä perässään kahta ahkiota! Keli on muuttumassa ikäväksi räntäsateeksi, pitkä päivä takana ja minun voimia on verottanut lipsuvat sukset. Palatako takaisin, vai kierretäänkö toisen jokiuoman kautta. Ja niin kierrettiin kämpälle pidemmän kautta. Hiukan pitkältä se pätkä tuntui, sitä odotti joka kumpareen takaa näkyvän kämpän. Kun kämppä vihdoin tuli näkyviin, se olikin sitten joen toisella puolella töyräällä. Pieni mutka vielä, jotta löytyi turvallinen paikka päästää ahkio alas ja itse perässä. Kunnon repäisy vielä ylös kämpälle.

Väsymys painoi jo siinä vaiheessa siinä määrin, että päädyimme syömään vain herkkuja ruoan valmistuksen sijaan. Tankattiin energiaa juustoilla, suklaalla, tervasnapsilla ym. Kämpällä oli jo tietenkin seurue joka oli tullut suoraa reittiä. Hiukan taisivat ihmetellä meidän touhuja ja ennen kaikkea meidän illallista. Pitkään ei heiluttu, vaan kiivettiin ylälavitsalle nukkumaan.

Aamulla muu porukka lähti, ja me päätettiin pitää lepopäivä. Tankattiin energiaa ja ulkoiltiin kämpän lähistöllä. Tässä vaiheessa olin kypsynyt luopumaan periaatteestani olla laittamatta teippejä suksiin. Maria huokaisee helpotuksesta, jo oli aikakin! Siispä sukset kämppään lämpiämään. Ensin piti raaputtaa pois kaikki se pikapito ja rode. Teippiä riitti yhdet pätkät molempiin suksiin.

Madjoen autiotupa kylpee auringossa lepopäivän kunniaksi. Eilen illalla tyttökettu juoksi tuulta päin vastakkaisella rinteellä poikakettu perässään.

Niin sinivalkoista

Lumilippa Madjoen töyräällä

Tänäänkin kämppä täyttyy, nimittäin Kolbman porukka saapuu myös kämpälle. Ilta on välillä jopa riehakas, juttua piisaa yhteisen harrastuksen myötä kun vaihdetaan vaellusvinkkejä jne. Isoin porukka majoittuu telttoihin ja meidän kanssa yöpyy vain porukan kaksi mukavaa rouvaa.

Aamulla porukka hoitaa ensin aamiaistouhunsa ja eväiden laiton. Lähtevät reippaasti nousemalla suoraan jokitörmää ylös. Eiköhän mekin tuosta päästä ylös. Kämppään laskeutuu hiljaisuus ja rauha. Vaikka fiksua porukkaa on kämpillä ollut, niin hämmentävältä muiden läsnäolo silti tuntuu. Vuosien varrella olemme saaneet olla lähes joka kämpällä itseksemme, niin Marian kuin ukkonikin kanssa reissatessa.

Kun aamiaiset on tankattu ja termarit täytetty päiväeväillä, lähdemme myös taipaleelle. Hiukan jänskättää, kuinkahan teipit pelittää. No hyvinhän ne, noustaan porukan jäljissä jyrkkä töyräs ylös niin että heilahtaa.

Tasaisen harmaata, sukset pitää, kuvaillaan ja fiilistellään.

Lähdemme nyt kohti Guivin kämppää, toivottavasti siellä ei ole ketään. Hiihtelemme pitkin laajoja jänkiä. Välillä on mutkiteltava jotta on lunta suksien alla, välillä vedetään surutta kanervikossa. Ohitamme ison porotokan joka lähestyy meitä uhitellen. Vai olivatko vain uteliaita. Saattoivat tulkita ahkiomme heinä-vankkureiksi.

Porotokka laukkoo

Gaimmoaivin rinteet hohtavat kaukaisuudessa

Jänkää ympäröi upeat tunturit, näky on huikea kun pilven raosta aurinko valaisee kaukaisen Gaimmoaivin rinteet. Tuuli puhaltaa taas kovaa, mutta onneksi takaa. Nyt jos koskaan, on paikka kuvata. Vaelluksilla olisi mahdollisuus kuvata näkymiä joita ei saa muualla, mutta on todella vaikea keskittyä kuvaamiseen kun mieli on niin kiinni maisemassa ja hetkessä.

Marian silmiin osuu joku tumma iso möhkäle joka liikkuu. Se on karhu! vai olisiko hirvi, poro se ei kuitenkaan voi olla! Hiihdämme kohti, Marian mielikuvitus liitää, ota kuva!!! nyt saat vuoden luontokuvan, kun karhu syö poroa! Ja minä tapani mukaan pudotan hänet maanpinnalle. "Eikun minä saan pulitseerin, kun kuvaan Mariaa syövän karhun."

No, porohan se oli, itse asiassa kolme poroa, jotka vain olivat aivan liki toisiaan ja söivät pälveltä jäkälää. Pah, siinä meni hurjat palkinnot ja pulitseerit. Mutta saatiinhan muikeat naurut.

Guivin kämpälle lasketaan nautiskellen, ja samalla toivoen, että kämpällä ei olisi ketään. Mutta jo matkan päästä näkyy savukiekura nousevan piipusta. Tuttu kolmikko on kämpällä. Mietitään taas, jotta jaksettaisko jatkaa vielä Akukammille vai jäädäänkö tähän. Päivä on ollut pitkä, ja päädytään jäämään. Kolmikko lähtee kohteliaasti hiihtelemään, jotta saamme rauhassa asettua kämppään. Sisävessa on kuulemma kanteen asti täynnä. Ulkohuussissa myös kattoon asti lunta, kuten viime vuonnakin. Kas kun ei kukaan ollut tehnyt asialle mitään!

Mutta Maria ei kauaa asiaa ihmetellyt, vaan tarttui toimeen. Ei siinä kauaa nokka tuhissut kun kahteen naiseen kaivettiin ulkohuussi auki. Jee, nyt päästään ainakin tarpeille huussin suojaan. Ja huussin avaamisesta ei kyllä kerrota laiskureille.

Kämpälle hiihtää vielä toinenkin kolmikko, joten kaikki laverit on täynnä. Nyt vois jo ahistaa, ja ahistaakin. Mutta nyt on jo myöhäistä lähteä eteenpäin. Mukavia nuoria kuitenkin ovat, ja ihan mukavasti ilta sujuu.

Iltataivaan näytös

Aamulla me nousemme ensimmäisenä. Ihme ja kumma, kamat ovat pysyneet järjestyksessä ja pääsemme nopeasti matkaan.

Tästä lähtien reitti on minulle tuttua. Nousemme tunturiylängölle täydellisessä kelissä, aurinko paistaa ja tuntureita nousee horisonttiin sitä mukaan kun noustaan ylemmäksi. Viime vuonna hiihdin täällä täydellisessä valkeudessa näkyvyyden ollessa tuskin kahta metriä.

Tähtäämme jokiuomaan tauolle tuulelta suojaan. Laskemme jyrkänteen alas kumpikin omalla persoonallisella tavallamme. Nautimme teetä, keksiä ja suklaaherkkua. Tärkeä ja rakas retkisisko vierellä, olen äärettömän onnellinen. Tästä ei haluaisi millään lähteä eteenpäin.

Joku liikkui kelkalla etäällä meistä, ei häiriinnytä siitä.

Mutta matka jatkuu pitkällä nousulla joka jatkuu ja jatkuu....kunnes taittuu, ja päästään hurjaan laskuun. Laskun jälkeen lähtisin vanhaa tuttua maastoa, mutta lähdetäänkin uomaa pitkin oikaseen. Tämä pieni muutos saa suuntavaistoni heti pyörähtämään, ja suunta tuntuu väärältä, mutta luotan Mariaan ja kompassin kertomaan.

Ja kohta ollaankin tutussa paikassa Akukammilla. Maria laskee jyrkän mäen tyylillä, tai no, laskee kuitenkin. Minä otan suosilla sukset pois jalasta ja laskeudun ahkio edellä. 

Vanha ja uusi Akukammi kuvattuna viime vuoden pääsiäisreissulla kun aurinko ei paistanut.

Kämpän ympärillä on tuttuja tassunjälkiä :)

Uudella Akukammilla nautitaan lounas kaikessa rauhassa. Nyt käy jo mielessä se ikävä tosiasia, että kohta tämä ihanuus loppuu. Seuraava yö on luultavasti viimeinen yö tunturissa. Jatkamme matkaa kohti Njavgoaivia nauttien auringosta ja hiljaisuudesta. Istahdamme välillä koivikon keskelle tauolle, napsitaan kuvia, ihmetellään auringon ympärillä olevaa halorengasta. Saan siitä jopa kuvan.

Vaikka maisema on tuttu, niin menen samaan vipuun kuin viime vuonnakin, edessä ei siis ole vielä Njavgoaivi, vaan se on Aitechokka. Sen juurella on muuten aivan Luomusharjujen kaltainen harjujono. Sanon Marialle, että hän varmaan ihmettelee, kuin ihmeessä olen löytänyt mihinkään niillä reissuilla kun suunnistusvastuu on pelkästään minulla. Sitä joskus ihmettelen itsekin :) Kaikesta huolimatta osun useimmiten täsmälleen oikeaan paikkaan. Keskityn kartan lukemiseen aivan erilailla kun matkassa ei ole taitavaa suunnistajaa, kuten Maria.

Harhaannuttava harjujono joka ei siis ole Luomusharjut

Meitä vaan hymyilyttää

Iltapäivällä lämpö pehmittää jo hankea ikävästi, pakko pysyä kelkkauralla. Välillä myös paljaat pälvet ohjaavat reittiämme. Joka muuten seurailee paljolti eräitä mutkittelevia tassunjälkiä.

Ehdotan, että Njavgoaivilla yövyttäisiin kodassa, eikä kämpässä. Kota on paljon mukavampi, eikä sinne taatusti tule muita yöpyjiä. Kämpällä kuitenkin käydään keittämässä lumesta termarit täyteen kuumaa vettä. Kämpässä on homeinen haju, sekin on hyvä syy olla kodassa.

Kokkaamme couscousia ja herkuttelemme kunnolla, viimeinen tunturiyö, haikeaa. Nuorisoa pyörähtää pihamaalle kelkoilla, mutta huomaavat meidän sukset ja ahkiot kodan seinustalla ja kääntyvät takaisin. Huoks, kiitos! olivat vähällä pilata meidän viimeisen tunturi-illan.

Auringonlasku on jälleen upea, yritän saada kuvaa. Mutta kun yritän rajata kelkanjälkeä pois kuvasta, joudun pettävälle hangelle. Laiskuus iskee, en viitsi pukea lisää vaatetta, ja laittaa suksia jalkaan.

Viimeiseksi yöksi haluamme saunaan, joten soitetaan Kaktsavärrin erätuville. Mökki ja sauna järjestyy. Mutta vielä pitää miettiä reitti Kaamasmukkaan. Saamme ohjeet nousta Ruktajärveltä tunturiin ja yhyttää siellä kelkkaura. Toinen vaihtoehto olisi hiihtää Ruktajärveltä Sulaojalle, siitä tien yli ja toista kelkkauraa pitkin

kämpille. Mutta mietitään ja vatuloidaan vielä.

Yöllä havahdun riekon riekkumiseen, hienoa, niitä siis on täällä vielä.

Mutta jotain jäi näkemättä, nimittäin se, kun Maria on käynyt aamupissillä ja sytyttänyt kaminaan tulet makuupussista poistumatta! Harmi, kuvamateriaalia tuosta tempusta olisi kyllä ehdottomasti pitänyt saada.

Aamulla ihmettelemme homejuustoa josta on pala pois, ja näyttäisi olevan pienet hampaanjäljet. Maria on myös yhyttänyt pullean sopulirouvan ahkiostaan. Hmm, onko näillä asioilla yhteys, Onko sopuli erittäin raskaana, vai erittäin kylläinen?

Lähdetään ajoissa liikkeelle, hyvä niin, koska edessä on pitkä päivä. Kämpältä on kohtuullinen nousu Njavgoaivin ylärinteelle. Suksissa on pitoa, ja olemme yllättävän nopeasti Ruktajärven kämpällä. Lounasta ei kannata vielä syödä, joten nautitaan vain pientä välipalaa. Kelkkailija pyörähtää pihaan jutulle. Oli sama joka nähtiin tunturissa kaukaa.

Ei muurahaisia, vaan poroja Njavgoaivin päällä.

Yksin

Nyt on sitten tehtävä päätöksiä, mistä mennään.

Tehdään koukkaus Luomusharjun taakse, ja siitä suoraan rantaa mukaillen suunta vaarojen väliin satulaa. Siitä lähtisi soidensuojelualue joka laskee loivasti tielle. Yritetään pysyä suunnassa ja käyrällä, mutta sankassa koivikossa se on hankalaa. Välillä joudutaan tekemään melkoista siksakkia. Täällä nähdään hirvien jälkiä. Satoikohan räntääkin välillä...

Pääsemme vahingossa aivan lepäilevän pienen porotokan lähelle. Osumme suoraan satulaan ja tästä pitäisi olla helppoa tielle asti, kunhan ei osuta rotkon kohdalle.

Tästä alas tielle. Muotkan tunturit valokylvyssä

Pientä vastoinkäymistä on kun yritän kiertää eteen tulevaa jyrkkää töppärettä. Joudun jokiuomaan jossa on tiheässä käkkyräisiä koivuja. Joudun kaivamaan koivunrungon alle aukon josta pujotan ahkion. Sukset on pakko irrottaa jotta saan nostettua jalat rungon yli. No huh, olihan äheltämistä. Mutta näinpähän soman puron joka virtasi jo kevään elkein:)

Ensin näkyy tie, ja sitten poroaita, voi kettu! Mutta ei hätää, mehän tietty suunnistettiin suoraan portin kohdalle. Ei tarvitse lentää luudalla yli :)

Nyt on ahkiot asfaltilla ja taas vatuloidaan. Mennäänkö toisen aidan yli ja kelkkauralle. Sitä olisi kymmenen kilometriä. Sauna alkaa jo vetää voimalla, joten soitan erätuville, josko joku voisi hakea meidät autolla. Ja sehän onnistui.

Kyytiä odotellessa kunnon retkisiskot tietenkin nauttivat teetä ja suklaaherkkua.

Mökki on aivan joen rannassa, sauna viereisessä rakennuksessa, aivan loistava paikka. Haaveilimme jo pitkään saunasta ja siideristä, mutta mistä ihmeestä sitä nyt siiderin taikoisi. Mutta niin vaan istuttiin saunan lauteilla siidu kourassa, talo tarjosi :) Vaikka reissun loppuminen on aina yhtä kurjaa, niin kyllä sitä on niin onnellinen olo kun pääsee saunaan. Puhtaat tuoksuvat hiukset tuntuvat luksukselta.

Reissuvarusteetkin saadaan järjestykseen nopeasti. Marian miettii ankarasti seuraavaa päivää, jatkaako uraa pitkin Kaamasta kohdin ja Kaldoaiviin.

Jängät ovat täällä jo lähes lumettomia, jokien jäätilanne askarruttaa. Aamulla sitten järkipäätös, Maria tulee bussilla Kaamaseen ja siitä pohjoiseen.

Minulla ei ollut vaihtoehtoja, suunta on etelä.

Kaamasen kievarin pihassa nopeat haikeat heipat, tiet eroavat etelään ja pohjoiseen. Istun yksin bussissa, katselen ikkunasta kasvavia pälviä. Huokaisen, taitaa olla talvi kohta ohi. Ajatukset palaavat menneen viikon tunnelmiin.

Reissu oli taas kerran ikimuistoinen, kiitos siitä Marialle. Opin taas jotain itsestäni. Sisukkuus ei aina ole järkevää, joskus on parempi luopua periaatteestaan. Erämaat ovat minulle vuosi vuodelta tärkeämpiä, tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa, jopa yksinäisyyttä arjen vastapainoksi.

Nyt on uudet kartat ostettuna, kesällä takaisin Paistunturien erämaan rauhaan. Kevon kanjonin "peräseinä" olisi kuulemma näkemisen arvoinen. Mutta se on luonnonpuiston puolella, jossa olisi pakotettu poluille ja yleisille leiripaikoille. Mutta Gaimmoaiville on päästävä, sen kaukainen valkoinen silhuetti sytytti kaipuun sinne, kauas.